"Potilaan kokemaa ahdistusta voi kuvailla tällä tavoin: otetaan kaikki negatiiviset tunteet joita yleensä on olemassa - levottomuus, surullisuus, kipu, ärtymys, kiukku, viha, synkkyys, inho, ahdistus, itsemurha-ajatukset, stressi, väsymys, epätoivo - ja sekoitetaan ne yhteen. Silloin olo on kuten vaikeaan anoreksiaan sairastuneella lähes koko ajan. Poissa ovat kaikki ystävät, kaikki hyvät suhteet, ilo ja huvit, nauru, onnentunteet, toivo ja tulevaisuuden usko. Sellaista on anoreksia." - Katarina Käcko, kirjasta
Tapa minut, äiti! - kirjoittanut Marianne Käcko.
Lähipiirissäni on viimeisten parin vuoden ajan taisteltu anoreksiaa vastaan. Taudin kulun seuraaminen on ollut itselleni hyvin järkyttävä kokemus. Ennen ajattelin, että kyseinen tauti on lähinnä jokaisen omaa tahtoa laihduttaa itsensä sairaalloisen laihaksi. Nyt näen asian aivan eri tavalla. Anoreksia on hirveä sairaus, joka vetää uhrinsa syvään masennukseen, depressioon, kohti tuhoa. Tautiin sairastunut läheiseni on kuvaillut omaa sairauttaan hyvin tuskaisena. Ruoka on jatkuvasti jollain tapaa mielessä, ja kyse ei tosiaankaan ole nälän tunteesta. Ahdistus ja tuska pyörii koko ajan ympärillä.
Ensin läheiseni kielsi kaikilta sairautensa, liioitteli syömisiään ja vähätteli urheilusuorituksiaan. Päivän kalorimäärät hiipuivat kuitenkin vuoden sisällä lähes olemattomiin. Viimeisen puolen vuoden aikana läheiseni päivittäinen kalorimäärä vaihteli 50 kalorista 500 kaloriin. Syömiseksi kelpaavat ainekset olivat todella niukat: ruisleipä, jogurtti, vesi ja kahvi.
Tautiin havahduttiin niin kotona, ystäväpiirissä kuin koulussakin samaan aikaan. Ensimmäisenä kuvaan astuivat kouluterveydenhoitajat ja sen jälkeen matka johti lääkäreille, psykologeille, erilaisiin kokeisiin. Suurin osa kokeista oli kuitenkin hyvällä tasolla, joten läheiseni sairauteen ei suhtauduttu vakavasti. Minkäänlaista hoitoa hän ei saanut, koska tauti oli vielä varhaisessa vaiheessa. Läheiseni pyysi äidiltänsä apua, koska hän ei itse enää pystynyt itseään auttamaan. Hän halusi, että joku opettaisi hänet uudelleen syömään. Läheiselleni tehtiin lisää verikokeita, tutkimuksia... Ja vihdoin hänen todettiin sairastavan anorexia nervosaa. Laitoshoitoa ei vielä tässäkään vaiheessa ollut saatavilla, koska lähes kaikki arvot olivat kohdillaan. Läheiselläni todettiin kuitenkin munuaisten vajaatoiminta.
Läheiseni äiti oli hyvin sitkeä ja hänen ansiostaan läheiseni otettiin sisälle oman alueensa nuorisopsykiatrian osastolle muutaman viikon ajaksi. Ne muutamat viikot havahduttivat läheistäni jollain tapaa, koska hän suostui syömään itse. Osasto ei kuitenkaan ollut sopiva läheiselleni ja kun siirron aika olisi koittanut suljetulle osastolle, läheiseni äiti otti hänet takaisin kotiin. Ruokailu ei tälläkään hetkellä ole kohdillaan ja ulkoisia merkkejä sairaudesta on yhä selvä alipaino, luiden näkyminen, hiusten lähteminen, ihon kuivuminen, kehon kylmettyminen.. Tällä hetkellä läheiseni on kuitenkin jonossa keskukseen, jossa anoreksiaa sairastavat pääsevät itsenäisesti opettelemaan elämän perus asioita uudelleen 6-8 viikon jaksossa yhdessä 4-6 muun anoreksiaan sairastuneen kanssa.
Omasta teini-iästäni muistan alipainoni. Minullakaan ei vuoteen ollut kuukautisia, koska elimistöni ei ollut normaalitilassa. Onnekseni oma tilanteeni koheni nopeasti niistä ajoista ja mihinkään pitkään sairauskierteeseenkään en joutunut. En kuitenkaan koskaan osannut ajatella, että joku läheiseni tulisi vielä hautautumaan tämän hirvittävän sairauden syövereihin.
